Olen iloinen siitä, että korkea ikä on yksi vakavan koronavirusinfektion riskitekijöistä, vaikka taudin kuolleisuus omassakin ikäryhmässäni (60 – 70 –vuotiaat) on suurempi kuin nuoremmilla. Paljon kamalampaa olisi, jos erityisessä vaarassa olisivat lapset ja nuoret.
Tässä tilanteessa, kuten aina kun tiedetään jonkun ryhmän olevan haavoittuvampi kuin muut, on tehtävä erityisjärjestelyjä juuri heidän suojelemisekseen. Erityisesti tämä koskee ympärivuotokautisessa hoidossa olevia, muiden avun varassa olevia hauraita vanhoja ihmisiä. Hoivakotien tilanteesta enemmän erillisessä blogissani.
On kuitenkin tärkeää, ettei kaikkia ikääntyviä ihmisiä aleta kohdella yhtenä yhtenäisenä ”kohde”ryhmänä. Joku jo käytti televisiossa kaikista yli 70-vuotiaista termiä ”vanhus”, mikä on kyllä aktiivisen ja toimintakykyisen riskiryhmään kuuluvan ihmisen kohdalla sekä alentavaa että loukkaavaa. Merkittävä toimintakyvyn lasku ilmaantuu yleensä vasta 85 ikävuoden jälkeen, eikä itsemääräämisoikeus katoa silloinkaan.
Kaikkien yli 70-vuotiaiden ihmisten asettaminen kotikaranteeniin on ymmärrettävää, mutta on myös aiheuttanut ymmärrettävää ärtymästä itse ”kohderyhmässä”. Määräyksessä on paternalismin makua, vaikka tarkoitus on toki hyvä. Yli 70-vuotiaat ovat myös helpoin ikäryhmä liikkumisajoituksille, koska harvoilla heistä on ”välttämätöntä” syytä olla liikkeellä. Ulkoilu on onneksi sallittua – muuten haitat olisivatkin jo nyt hyötyjä suuremmat. Jos ikäihmisen fyysinen kunto pääsee laskemaan liikunnan puutteesta, ei sitä saa helposti takaisin ja riskinä ovat mm. kaatumiset ja lonkkamurtumat.
Ikääntyneiden karanteeni on saanut aikaan myös merkittävää avun tarjoamista ja korostanut yhteydenpidon merkitystä. Hyvä niin. Helsingin kaupunki ja monet muut kunnat ovat olleet ihmisiin yhteydessä. On tarjottu kauppa-apua ja keskusteluseuraa. Omaisia on kehotettu olemaan tiiviissä puhelinyhteydessä. Joissain kaupoissa on ollut erityisiä aukioloaikoja riskiryhmille.
Yksinäisyys, joka aiemminkin on ollut suuri ongelma merkittävälle osalle ikääntyneistä, on selvästi korostunut näin korona-aikaan. Osalla iäkkäistä ei ole läheisiä ja osa ei kykene käyttämään sähköisiä kontaktikanavia. Moni vanha ihminen on myös aiemmin saanut omaisilta apua siivoukseen, pyykinpesuun ja muihin käytännön asioihin, joihin kuormitettu kotihoito ei nyt pysty venymään. Kun kaikki kuntien, seurakuntien ja järjestöjen ryhmätoiminta on keskeytetty, tulevat päivät todella pitkiksi ja ikäviksi. Erityisen vaikeaa tämä on niille vanhoille ihmisille, joilla on valmiiksi mielenterveyden haasteita kuten masennusta tai harhaluuloisuutta. Työskentelen itse vanhuspsykiatriassa, joten olen näen nämä ongelmat erittäin selvästi.
Tämä yli 70-vuotiaiden totaalinen eristäminen muista ihmisistä ei arvioni mukaan voi jatkua näin tiukkana kuukausitolkulla, vaikka EU komission puheenjohtaja von der Leyen on vihjannut tähän suuntaan. Sosiaaliset ja terveydelliset haitat sekä elämän laadun heikentyminen muodostuvat lopulta liian suuriksi. Kukin saa tietysti vapaaehtoisesti jatkaa karanteeniaan niin kauan kuin katsoo tarpeelliseksi.
Ensimmäinen askel rajoitusten lieventämiseen jossain vaiheessa voisi olla täydellisen vierailukiellon purkaminen. Oireettomien aikuisten lasten tai muutamien läheisten ystävien lyhyt tapaaminen myös kasvokkain (käsihygieniasta ja muista suojaustoimista huolehtien) lisäisi osalla ikääntyneistä elämänlaatua ja myös terveyttä merkittävästi. Samalla voisi auttaa kodinhoidollisissa tehtävissä.
Yksi syy eristämiselle on myös ollut huoli terveydenhuollon kapasiteetin riittävyydestä. Mutta kun kapasiteettia on nyt lisätty ja sairaala- ja tehohoitopaikat näyttävät riittävän, ei tämä perustelu enää päde. Toki tässä, kuten kaikkien rajoitusten lieventämisessä, tulee tilannetta seurata tiiviisti. Jos näyttää siltä, että hyväkuntoisten, tehohoidosta hyötyvien vakavasti sairastuvien yli 70-vuotiaiden määrä kasvaa merkittävästi, voidaan tiukempiin rajoituksiin palata.
Ikääntyvien (ja muidenkin) riskiä voidaan myös pienentää. Covid-19 virukseen ei ole hoitoa, mutta osa kuolemista johtuu jälkitautina tulevasta bakteeritulehduksesta. Isäni äitikin kuoli lapsivuoteeseen 1918 espanjantaudin jälkitautina sairastettuun tulirokkoon, joka on bakteeritauti. Italian korkeisiin kuolleisuuslukuihin on arveltu vaikuttaneen Suomea selvästi yleisempi sairaalabakteerien antibioottiresistenssi, joka johtuu runsaasta antibioottien käytöstä karja- ja sikataloudessa.
Suomessa pneumokokkibakteeri aiheuttaa satoja keuhkokuumeita vuosittain, usein influenssan jälkitautina. Pneumokokkiin on tarjolla rokote, jota näin koronan aikaan tulisi harkita tarjottavaksi kaikille yli 70-vuotiaille. Tällä voitaisiin kenties ehkäistä ainakin joitakin covid-19 viruksen aiheuttamia vakavia jälkitauteja.
Olen tehnyt paljon työtä vammaisjärjestöjen kanssa, ja siellä vallitsee erittäin selkeä periaate ”ei mitään meistä ilman meitä”. Tämä pitäisi ottaa huomioon myös keskusteltaessa ikääntyvien oikeuksista ja velvollisuuksista. Haluaisin nähdä vanhusneuvostojen ja itse yli 70-vuotiaiden asiantuntijoiden – niin lääketieteen, psykologian kuin etiikankin alalta esittävän näkemyksiään tilanteesta. Rajoituksissa on kyse ihmisten perusoikeuksista ja elämänlaadusta suhteessa elämässä aina oleviin riskeihin. Myös iäkkäillä tulee olla mahdollisuus itse määritellä nämä.
