Atte Harjanne (vihr) pohtii tuoreessa blogissaan ansiokkaasti Suomen Nato-jäsenyyttä ja sen mahdollisia etuja (ja vähän haittojakin). Olen monesta asiasta Aten kanssa samaa mieltä. Venäjän politiikka ja uhka pelottavaat minuakin. Minulla on kuitenkin myös useita epäilyksiä ja huolenaiheita Naton suhteen, enkä voi nykytilanteessa kannattaa Suomen Nato-jäsenyyttä. Optio liittymiselle on tietenkin hyvä olla olemassa.
Kuten moni tietääkin, on Naton ydinasedoktriini suurin syy kielteiseen suhtautumiseeni tähän sotilasliittoon. Suuri osa Naton eurooppalaisista jäsenmaista pitää maaperällään Naton mandaatilla Yhdysvaltain ydinaseita. Ranskalla ja Britannialla on omat arsenaalinsa, mutta Naton ydinaseita on Hollannissa, Belgiassa, Saksassa, Italiassa ja Turkissa. Näillä mailla ei kuitenkaan ole minkäänlaista demokraattista kontrollia näihin aseisiin, ei edes virallista oikeutta tietää paljonko ja minkälaisia niitä on.
Lisäksi Nato vastustaa kiihkeästi YK:ssa solmittua ja tammikuussa 2021 voimaan tullutta ydinasekieltosopimusta. Yhdysvallat ja Nato ovat painostaneet voimakkaasti myös muita kuin jäsenmaitaan tai liittolaisiaan (mm. Ruotsia ja erinäisiä Afrikan maita) olemaan liittymättä sopimukseen. Lausunnossaan Nato katsoo, että sillä on ydinsulkusopimuksen mukaan laillinen oikeus ydinaseiden hallussapitoon (mitä ydinsulkusopimus ei sano, sen mukaan tulee pyrkiä aseriisuntaan), eikä kansainvälinen oikeus voi tätä oikeutta kiistää (minkä ydinasekieltosopimus juuri tekee).
Ydinaseiden olemassaolo on fundamentaalinen uhka ihmiskunnan eloonjäämiselle ja ydinkonfliktin uhka on viime vuosina kasvanut. Ainakin Britannia ja Venäjä ovat uusimassa ja lisäämässä arsenaalejaan. Ei ole olemassa ”hyvisten” ydinseita. Kauhun tasapaino on kiikkerä rakennelma, jonka mikä tahansa virhearvio tai tekninen virhe voi suistaa syöksykierteeseen. Tässä tilanteessa pidän mahdottomana tukea Suomen liittymistä sotilasliittoon, joka ylläpitää tätä asevarustelukierrettä ja vastustaa kynsin hampain kaikkia yrityksiä vähentää ydinaseiden uhkaa.
Mutta en minä muutenkaan pidä Natoa vakautta ja turvallisuutta lisäävänä organisaationa. Kyse on sotilaallisesta liitosta, jolloin toiminnan ja ratkaisujen logiikkakin on helposti sotilaallinen. En yksinkertaisesti luota Naton analyyseihin maailman tilanteesta ja sen keinovalikoimaan suhteessa siihen, miten tilanteita rauhoitetaan. Irakiin mentiin täysin väärillä tiedustelutiedoilla – ydinasetuotantoa eli ”savuavaa asetta” ei löytynyt. Eikä Libyan tilanne tosiaankaan rauhoittunut Naton pommitusten seurauksena. Iranin kanssa diilin sai aikaan EU:n diplomatia, ei Naton voimalla pullistelu.
Kolmas syy pysyä sotilaallisesti liittoutumattomana on parempi mahdollisuus toimia maailmalla rauhanvälittäjänä. Lähi-idässä ja monessa muussakin maailman kolkassa suhtaudutaan Yhdysvaltoihin ja Natoon hyvin varauksellisesti. Niihin rauhanturvaajiin, jotka tulevat liittoutumattomasta maasta, kuten suomalaisiin, suhtaudutaan paljon luottavaisemmin kun Nato-maiden sotilaisiin. Olen myös vakuuttunut siitä, että ulkoministeri Pekka Haaviston toiminta EU-edustajana Etiopiassa, ja hänen aiempi toimintansa Eritreassa ovat olleet hedelmällisiä nimenomaan siksi, että emme kuuluu Natoon. Naton jäsenmaana emme myöskään enää voisi toimia Yhdysvaltain ja Venäjän neuvotteluiden isäntänä.
Pysytään siis ainakin toistaiseksi edelleen selkeästi osana länttä ja EU:n arvomaailmaa, mutta samalla sotilaallisesti liittoutumattomana maana. Tämä parantaa mahdollisuuksiamme tukea liennytystä ja ydinaseriisuntaa.
