Kemiallisella sitomisella tarkoitetaan tilannetta, jossa ihmiselle annetaan rauhoittavaa lääkettä niin paljon, että hänen liikunta- tai toimintakykynsä heikkenee. Tarkoituksena on yleensä levottomuuden hillitseminen, mutta tämä tapahtuu aktiivisuuden kustannuksella. Kemiallista sitomista on esiintynyt ja esiintyy erityisesti muistisairauden ja kehitysvammaisten hoidossa, kun on pyritty vähentämään henkilöiden levotonta ja häiritsevää toimintaa. Toisinaan tällä on pyritty paikkaamaan henkilökuntapulaa, kun hoitajia ei ole tarpeeksi valvomaan ja huolehtimaan.
Tutkimusten mukaan Suomessa ympärivuorokautisissa pitkäaikaishoitopaikoissa käytetään edelleen rauhoittavia ja unilääkkeitä enemmän kuin muissa Pohjoismaissa. Onneksi uusimpien tutkimusten mukaan tämä käyttö on viime aikoina vähentynyt.
Tämä vastaa myös omaa kokemustani. Suurimmassa osassa hoitopaikkoja lääkitystä arvioidaan ja seurataan säännöllisesti ja lääkäreiden ja hoitajien koulutusta lääkeasioissa on lisätty. Ongelmia on kuitenkin edelleen, ja myös kotihoidossa käytetään runsaasti mm. psykoosilääkkeitä muistisairaiden ongelmalliseksi koetun käytöksen hillitsemiseksi. Kehitysvammahuollosta minulla ei ole omakohtaisia kokemuksia.
Tietämys ja ammattitaito eri psyykenlääkkeiden käytössä ovat viime vuosina selvästi lisääntyneet, ja esimerkiksi muistisairauslääkkeet ovat usein perinteisiä psyykenlääkkeitä parempia neuropsykiatristen oireiden hoidossa. Tärkeää on tietää mitä lääkkeitä käytetään mihinkin oireeseen, seurata sivuvaikutuksia ja lopettaa haitalliset ja tarpeettomat lääkkeet ajoissa.
Suomessa on valmisteilla lakiesitys potilaiden itsemääräämisoikeudesta, jossa ilmeisesti tullaan asettamaan selkeät säännökset ja rajat fyysiselle rajoittamiselle – esimerkiksi eristämiselle tai geriatriseen tuoliin kiinni sitomiselle. Nämä pitää aina kirjata ja niiden kestoa rajoitetaan. Hygieniahaalarit on tarkoitus kieltää kokonaan.
Viime aikoina on esiintynyt aidosta huolesta nousevia vaatimuksia (mm. somessa kiertävä adressi siitä, että myös kemiallinen sitominen ja sen valvonta tulisi kirjata lakiin.
Tässä on se periaatteellinen ongelma, että jo nyt yllä olevan määritelmän mukainen kemiallinen sitominen on kiellettyä. Lääkärin tulee aina määrätä lääkkeitä potilaan edun mukaisesti. Kun lääkäri viime vuonna antoi maasta karkotettavalle henkilölle rauhoittavan injektion lentokoneeseen saattamisen helpottamiseksi, nousi asiasta iso haloo ja syystäkin, koska näin ei saa toimia.
Kaikenlainen rajoittaminen pitäisi aina nähdä poikkeustoimena ja epäonnistumisena hyvän hoidon ja hoivan tarjoamisessa. Asiantuntevalla ja ennakoivalla asenteella voidaan vapauden rajoittamista useimmiten ehkäistä tai vähentää. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö myös psykiatrisia lääkkeitä tarvita.
Käytännössä sekä psykiatristen potilaiden, muistisairaiden että kehitysvammaisten hoidossa on asianmukainen psyykenlääkkeiden käyttö usein tarpeen – nimenomaan potilaan oman olon helpottamiseksi. Ahdistusta ja masennusta voidaan lievittää lääkkeillä, vaikka sen ei tulekaan olla ensisijainen hoito. Psykoosilääkitys lievittää yleensä selvästi harhaluuloisuutta, ja mikäli psykoottista potilaasta joudutaan rajaamaan hänen (tai muiden) turvallisuuden vuoksi, on parempi käyttää psykoosilääkkeen lisäksi myös riittävää annosta rauhoittavaa lääkitystä, jotta tilanteesta ei muodostu jälkeenpäin traumaattista kokemusta.
Sen sijaan tilanteet, joissa rauhoittavaa tai muuta psyykenlääkitystä käytetään keinona vähentää henkilön kykyä liikkua tai toimia ympäristössään, ovat sekä tuomittavia että ammattitaidottomia. Tätä vastaan voidaan toimia koulutusta lisäämällä ja asennekasvatuksella, ja paljon on jo saatu aikaan. Sen sijaan lakiin kirjattava ”kemiallisen sitomisen” kieltäminen ei liene mahdollista, koska tuskin kukaan myöntää (eikä välttämättä itsekään miellä) määränneensä lääkettä potilasta rajoittaakseen. Jos näin tapahtuu, asiasta voi jo nykytilanteessa valittaa Valviraan. Absoluuttisia rajoja siitä, paljonko ja millä annoksella eri lääkkeitä eri potilaille saa antaa, ei voi kirjata lakiin. Mikään lisävalvonta – esimerkiksi useamman lääkärin arvio lääkityksestä – ei nykyresursseilla ole mahdollista ja tuskin toimisikaan.
Tästä syystä en itse ole allekirjoittanut adressia kemiallisen sitomisen sääntelystä. Sen sijaan toimin jatkuvasti sekä omassa työssäni, että terveydenhuollon kouluttajana henkilökunnan ammattitaidon ja asenteiden parantamiseksi, jotta psykiatristen lääkkeiden käyttö olisi sekä kotihoidossa että erilaisissa hoitopaikossa mahdollisimman ammattitaitoista eikä heikentäisi potilaiden liikunta- tai toimintakykyä.
