Vuoden viimeinen matalalla paistava aurinko on painumassa mailleen. Seuraavan kerran se nousee ensi vuonna ja on horisontin yläpuolella taas hiukkasen kauemmin. Nyt on hyvä aika summata kuluvan vuoden tapahtumia ja elämää. Tämä onkin ollut minulle vauhdikas ja palkitseva vuosi, mutta myös kovin työntäyteinen.
Keväällä kalenteri ja ajatukset täyttyivät pitkälti kunnallisvaaleista. Oli ihanaa saada puhua vaalikentillä myös tuntemattomien ihmisten kanssa politiikkaa, pohtia esteettömyyttä, sote-palveluita ja miten Helsinkiä rakennetaan paremmaksi. Vihreiden oma tiimi oli ja on ihan huippua. Pääseminen kaupunginvaltuustoon oli minulle tosi hieno juttu, ja erityisesti valinta sosiaali- ja terveyslautakuntaan, jossa voin vaikuttaa asioihin myös asiantuntemukseni kautta. Se, että päädyin myös sote-jaoston puheenjohtajaksi tuli sitten bonuksena. Tämä on työllistänyt paljon, mutta antanut myös erinomaisen näköalapaikan niiden helsinkiläisten arkeen, jotka tarvitsevat kaupungin tukea mitä erilaisimmissa elämäntilanteissa.
Sote-lautakunnan syksy on ollut vilkas ja olemme saaneet paljon aikaan – kiitos erinomaisen tiimimme Sanna Vesikansan, Tuomas Tuuren, Laura Nordströmin ja Hannu Tuomisen. Isoja asioita ovat olleet mm. paperittomien palveluista päättäminen ja nuorten maksuton ehkäisty. Edellisen osalta teimme hartiavoimin töitä Global Clinicin asiantuntijoiden kanssa ja saimme vakuutettua kaupunginvaltuuston enemmistön asian tärkeydestä. Loppusyksystä kaupungin budjettiin saatiin neuvoteltua lisärahoitusta sosiaali- ja terveydenhuoltoon, joista merkittävä osa tulee vanhuspalveluihin. Erityisen iloinen olen siitä, että sosiaalihuoltolain mukaisten taksimatkojen määrä nousee. Lautakunta lisäsi myös lastensuojelun ja ennaltaehkäisevän perhetyön resursseja.
Sosiaali- ja terveydenhuollon rakenneuudistus on myös työllistänyt minua. Vihreän liiton sote-työryhmä tekee linjapaperia sote-palveluista ja Helsingin kaupunki antoi tosi kriittisen lausunnon valinnanvapausluonnoksesta. Tämän muotoiluun ja neuvotteluihin eri ryhmien kanssa osallistuin tiiviisti. Pidin myös Vihreiden ryhmäpuheenvuoron lakiluonnoksesta Uudenmaan maakuntavaltuustossa. Näiden ja kymmenien muiden kriittisten lausuntojen seurauksena Kokoomus näyttääkin perääntyneen valinnanvapausluonnoksen kaikkein ongelmallisimmista kohdista. Mutta ei siitä siltikään hyvää ole tulossa eli työ jatkuu.
Rauhantyötä ja erityisesti ydinaseiden vastaista työtä olen tehnyt yli 36 vuotta. Alkuvuosi alkoi lupaavasti, kun YK:ssa ryhdyttiin neuvottelemaan ydinaseet kieltävästä sopimuksesta. Prosessi eteni nopeasti, ja kesäkuussa hyväksyttiin kansainvälinen ydinasekieltosopimus. Valitettavasti Suomi ei ollut mukana neuvotteluissa, eikä ole aikeissa allekirjoittaa sopumusta.
Rauhantyö on ollut pitkälti samaa kuin kaikkina aiempinakin vuosina. Ydinaseiden uhkasta kirjoittamista, säännöllisiä tapaamisia ulkoministeriön asevalvontayksikössä ja pienimuotoisten tilaisuuksien (NuclearCafé) järjestämistä Suomen ICAN (International Campaign to Abolish Nuclear Weapons) –verkoston kanssa. Kansainvälisiä tuulia olin haistelemassa IPPNW (International Physicians for the Prevention of Nuclear War) maailmankongressissa Yorkissa, jossa tulin valituksi uudelleen järjestön yleiskokouksen puheenjohtajaksi. Yorkissa viimeistelimme myös Lääkärin sosiaalisen vastuun (LSV) ja nigerialaisten kollegojen yhteishankkeen pieneaseväkivaltaa ehkäisevistä radio-ohjelmista Nigeriassa. Ensimmäiset ohjelmat lähtivät eetteriin loppusyksystä.
Tämä rauhantyön hiljainen puurtaminen olisi tietysti jatkunut kaikessa rauhassa, mutta Norjan Nobelkomitea räjäytti potin myöntämällä ICAN:lle rauhan Nobelin. Olin jo usean vuoden toiminut vaatimattomana ICAN Finlandin toisena koordinaattorina, mutta nyt kaikki tiedotusvälineet halusivat kuulla mikä tämä järjestö on, mitä me ajamme ja teemme. Mikäs tietysti sen mukavampaa. Olen todella iloinen että ydinaseiden uhka ja myös Suomen nihkeä suhtautuminen ydinasekieltosopimukseen sai laajaa julkisuutta. Ja minulle henkilökohtaisesti tämä poiki myös kutsun Suomi 100 linnan juhliin, joka oli tietysti hieno kokemus. Osallistuin myös Oslossa Nobel-palkinnon jakojuhlallisuuksiin, vaikka aivan kaupungintalolle en päässyt. Suuri soihtukulkue rauhan puolesta ja ydinaseita vastaan Oslon keskustassa oli hieno kokemus.
Varsinaisella työrintamalla ei mitään uutta. Osa-aikaisuus HUS:ssa sopii minulle oikein hyvin. Vaikka työ ei sinänsä ole enää haastavaa – olen tehnyt sitä jo niin kauan että ammattitaito riittää – niin jokainen potilas on kuitenkin erilainen ja kiinnostava. On hienoa saada työskennellä nimenomaan kliinikkona vailla mitään hallinnollisia tehtäviä. Pienimuotoisella yksityisvastaanotolla tapaan vähän erityyppisiä potilaita, ja Leenankodissa taas pidemmälle edennyttä muistisairautta sairastavia. Valitettavasti Leenankoti lakkaa vuodenvaihteessa, mutta ilmeisesti minulle löytyy töitä muualta Diakonissalaitoksen Hoivalla.
Kaiken tämän keskellä olen kirjoittanut kirjaa isoisästäni Simo Brofeldtista, joka oli kirurgi ja lopulta professori, rakensi talvisodan jälkeen Suomen sotainvalidihuollon ja sai ainoana lääkärinä Mannerheim-ristin.
Nuoriso asuu edelleen kotona ja tänä vuonna kummallakaan ei ollut pyrkimisiä minnekään. Opiskelut jatkuvat tutuissa paikassa. Kesällä matkustimme Brittein saarten EU-myönteisille seuduille Skotlantiin ja Irlantiin – kukaan ei ollut kiinnostanut rantalomasta tai helteisestä suurkaupungista.
Näillä mennään ensi vuoteen. Lautakuntatyö jatkuu, samoin rauhantyö. Kirjani isoisästäni tulee painosta. Helmikuussa täytän 60 mutta en anna sen hidastaa vauhtia. Sote-uudistuksen kohtalosta ei vielä ole varmuutta, mutta syksyllä saattaa sitten olla edessä maakuntavaalit, joihin täytyy kerätä voimia kesällä.
Kiitos kaikille ystäville ja kanssakulkijoille vuodesta 2017. Hyvää uutta vuotta 2018
