Kuntien sosiaali- ja terveystoimi on valtavien haasteiden edessä tulevaa maakuntahallintoa ja valinnanvapauslainsäädäntöä odotellessa. Helsingin sosiaali- ja terveyslautakunnalla ja sote-virastolla on edessään kolmen tasoisia isoja tehtäviä, jotka on saatava kuntoon kahden seuraavan vuoden aikana.
Ensinnäkin tietysti jatkamme toimivien sosiaali- ja terveyspalveluiden tuottamista helsinkiläisille. Näiden osalta esimerkiksi jonot terveyskeskuslääkärille ovat merkittävästi lyhentyneet viime aikoina. Sen sijaan omaishoidon tuen uudelleenmäärittelyssä on ollut suuria ongelmia erityisesti lapsiperheissä. Sekä taloudellinen tukea että muita tukitoimia on karsittu ja avun tarvetta on arvioitu perheiden käsityksen mukaan todella alakanttiin. Tämän korjaamiseksi teemme hartiavoimin töitä. Toinen kipupiste on ollut vaikeavammaisten matkapalvelut, joiden tilausviive vaikeuttaa etenkin työssäkäyvien vammaisten elämää kohtuuttomasti.
Toinen välttämätön tehtävä on Helsingin sote-palveluverkon varautuminen siihen, että palveluiden järjestäminen siirtyy maakunnalle ja merkittävä osa palveluista tulee olemaan valinnanvapauden piirissä. Meidän tulee rakentaa julkiset palvelut niin kilpailukykyisiksi, että suurin osa helsinkiläisistä valitsee jatkossakin maakunnalle siirtyvän ”Helsingin soten” palveluntuottajaksi. Helsingissä on viime vuosina rakennettu toimivaa integraatiota muun muassa psykiatrian ja päihdehuollon välillä, ja paljon palveluita käyttävien hoitoketjuja on pyritty joustavoittamaan. Lisäksi erityisesti vihreiden aloitteesta rakennettavat perhekeskukset tukevat lapsiperheitä monipuolisesti. Jos kuitenkin terveet ja erityisesti työterveyshuollon piirissä olevat ihmiset valitsevat jatkossa yksityisen sote-keskuksen, seuraa tätä se pelätty kermakuorinta. Jos julkinen puoli hoitaa paljon palveluja tarvitsevia ja yksityinen terveempiä, aiheutuu tästä isoja taloudellisia vaikeuksia maakunnan julkiselle palvelutuotannolle. Myös henkilökunnan asema on tässä kuviossa tosi vaikea. Emme mitenkään voi luvata koko nykyiselle henkilökunnalle työsuhteiden jatkumista, kun yksityiset palveluntuottajat vievät osan asiakkaista ja siten rahoituksesta. Töitä on toki sitten tarjolla näissä yksityisissä sote-keskuksissa, mutta työntekijät joutuvat varautumaan epävarmuuteen ja kenties myös silpputöihin tai työtehtävien muutokseen. Helsingin sote-viraston tulee vahvasti tukea henkilökuntaa tässä prosessissa.
Kolmanneksi Helsingin sote-virastolla ja luottamushenkilöillä tulee olemaan suuri merkitys itse sote- ja maakuntauudistuksen toteutumisesta. Olemmehan maan suurin sosiaali- ja terveyspalveluiden tuottaja. Tähän asti Helsinki ei ole riittävästi osallistunut keskusteluun siitä, millaiseksi maakunnan sote pitäisi rakentaa. Enemmän on keskitytty toiveajattelutyyppisesti ehdottamaan monenlaisia pääkaupunkiseudun erillisratkaisuja. Helsingillä ei tällä hetkellä ole selvää visiota siitä, miten helsinkiläisille varmistetaan laadukkaat sosiaali- ja terveyspalvelut myös jatkossa. Tähän työhön on ryhdyttävä viipymättä. On tietysti mahdollista – jopa toivottavaa – ettei nykyisen sote-uudistuksen katastrofaalinen valinnanvapausmalli toteudu, eikä ainakaan tällä aikataululla. Tämänkin eteen tehdään vielä töitä. Nyt on kuitenkin myös etsittävä ratkaisuja esitetyn mallin haittojen minimointiin ja huolehdittava, että maakunnalla tulee olemaan riittävät resurssit huolehtia helsinkiläisten palveluista. Uudistuksessa on olemassa suuri riski siitä, että palvelut tulevat heikentymään.
